Takaisin / back

Historia osa 2

 
 

© Mikko Virto

Jos tunnet olevasi jollain tapaa osa historiaani tai tiedät, että jokin asia tällä sivulla ei pidä paikkaansa tai että jokin mainitsemisen arvoinen asia on jäänyt kertomatta, niin lähetä viestiä.
 

Rummut vai jokin soitin?

Varhaisimmat muistikuvani musiikista, sillä tavoin että itse tykkäsin jostain kappaleesta, ajoittuvat siis Siilitien aikaan jolloin suosikkejani olivat mm. aiemmin jo mainitut Buona Sera Signorina ja Kaunis pesijätär.

The Beatles ja Twist And Shout -kappale herättivät rumpalin minussa. Tämä tapahtui n 1963.  Kuuntelin radiosta "Twist & Shout" kappaletta ja rummutin jalkoihini. Minulle ei aktiivisesti tarjottu mitään soitinta soitettavaksi, mutta rummut kiinnostivat. Varhaisimmat muistot rumpuasioista ovat mm. poliisien soittokunnan silloiselta harjoitushuoneelta (Sofiankadulla), jossa oli jonkilainen rumpusetti pystyssä. Sieltä myös sain ensimmäiset rumpuihin liittyvät esineet kuten joitakin vanhoja symbaaleja sekä pikkurummun. Muistan myös niiltä vuosilta "ahmineeni" joitain rumpuesitteitä, joissa oli upeita kuvia rumpuseteistä rumpalin suunnasta kuvattuna.Liityin myös "Suomi-Poikiin", mutta en siitä touhusta muista muuta kuin, että teimme eräänä kesänä Ilkka -veljeni kanssa pitkän matkan Mankkaalle, jossa sijaitsevassa koulussa piti olla rumpu, jonka saisin käyttööni. Muistan, että olin hyvin innostunut asiasta, mutta rumpua ei koskaan löytynyt.Kävin myös rumputunneilla ylikersantti Ahon luona Katajanokalla, jossa silloin oli armeijan tiloja ja siellä piti majaa myös Kaartin soittokunta. Varsinainen soittoharrastus (rummutusta ei laskettu siksi J) alkoi luultavasti siitä, että rummun soiton sijaan isän ja varmaan isoveljenkin kanssa lähdettiin hakemaan minulle sopivaa ”oikeaa” soitinta, jota alkaisin soittaa. Tähän hakuaikaan sisältyi mm Corno’n eli käyrätorven näköisen torven harjoittelua, Paavo Tiusasen haitaritunneilla käymistä (oli meillä hanurikin) ja kaiketi minä kokeilin myös isoveljen vetopasuunaa.

Soitto-oppilaaksi Dragsvikiin

Suuri muutos soitonopiskeluuni tapahtui 1968 syksyllä kun menin soitto-oppilaaksi Dragsvikin varuskunta soittokuntaan Tammisaareen, varuskunta (Nylands Brigad siihen aikaan) oli ruotsinkielinen mutta soittokunta suomenkielinen. Soittokunnassa minulle sopivaa instrumenttia selviteltiin aluksi vanhempien soittajien johdolla ja päädyttiin sitten lopulta vetopasuunaan, tuubaakin minulle yritettiin tuputtaa. Ensimmäiseksi vetopasuunaopettajakseni tuli soittokunnan silloinen pasuunansoittaja musiikkikersantti Silander. Silanderin Rami oli mukava kaveri, opettajana paljon parempi kuin hänen jälkeensä minua (Hgin Soittajakoulussa) opettanut Olavi ”Ankka” Lampinen (voi olla, että ”Ankka” oli hyvä opettaja sellaisille joista hän piti, minusta hän ei pitänyt). Muita opettajia Dragsvikin soittokunnassa olivat vääpeli Pietilä, joka opetti musiikinteoriaa sekä sot.mestari Pääskynkivi, joka tuurasi joskus Pietilää. Säveltapailua opetti välillä myös soittokunnan kapellimestari, musiikkikapteeni Forsberg. Musiikinhistoriaa opetti soittokunnan ylikersantti, mutta nimi on unohtunut, sama mies hoiti myös nuotistoa. Periaatteessa armeijan soittokunnat tarjosivat siihen aikaan samaa opetusta kuin mitä Hgin soittajakoulussa oli tarjolla, mutta taso ja määrä kyllä vaihtelivat kovasti ja tietysti myös oppitilat ja muut mahdollisuudet. Koko soitto-oppilaselämää hallitsi tietyllä tavalla sen sisäoppilaitosmainen luonne. Soitto-oppilaat asuivat kuten varusmiehet, tuvissa. Dragsvikin soittokunnalla oli siihen aikaan käytössä vanha (Venäjän vallan ajoilta) asuintalo. Talon alakerrassa olivat yhteiset harjoitustilat ja soittokunnan toimisto ja ylemmissä kerroksissa olivat asuintilat. Asuimme 2-4 hengen huoneissa, mikä tietysti oli hyvä, huonoa oli mm. se, että vesivessoja ei ollut (kävimme pesulla läheisessä uudessa asuinrakennuksessa). Vessat kyllä olivat, eli suora putki jonnekin hyvin syvälle... Parhaimmillaan jos porukka tuli hyvin toimeen keskenään soitto-oppilaselämä oli todella mukavaa, mutta toisaalta muutama tai yksikin inhottava koulukiusaajatyyppinen ”kaveri” saattoi pilata koko ilmapiirin. Dragsvikissä oli pahimmillaan todella kurjaa, vaikka suuri osa oppilaista oli ok, oli joukossa yksi ns. ”mulkku”, joka kiusasi heikompiaan. Kun asutaan ja ollaan yhdessä 24 tuntia vuorokaudessa voi vain kuvitella kuinka ahdistavaa on kun et pääse kiusaajaa pakoon edes yöllä. Pahimmillaan kiusaaminen oli hyvin fyysistä ja siihen toki osallistui muitakin kuin se yksi mulkku (muut siitä pelosta, etteivät itse halunneet joutua kiusatuksi). Kiusattavaa ei jätetty rauhaan yöllä tai edes oppitunneilla. Muistan hyvin, että esim. vääpeli Pietilä ei ”korvaansa lotkauttanut” vaikka silmien edessä toinen oppilas lyö toista, ehkä hän ei huomannut tai oli (niin luulen) lopen kyllästynyt hommaansa. Toisaalta sellainen aika, jolloin kiusaajia ei porukassa ollut oli mukavaa, omalla kohdalla muistan esim. kesän 1969, jonka vietin soittokunnassa olleen lämmin ja toverillinen. Soitto-oppilaiden elämää valvoi aina vuorollaan joku soittokunnan kapiaisista, jonka tehtäviin kuului mm valvoa että menimme ajoissa nukkumaan, että emme tee pahojamme ja että aamulla heräämme ajoissa. Valvonta oli hyvin lepsua, pahaa siis tehtiin. Aina se ei ollut toisten kiusaamista, muistan esim. että murtauduimme (useammin kuin kerran) soittokunnantoimistoon, jossa mm teimme itsellemme omat ns. varusmieskortit, joissa ikä luonnollisesti oli yli 18 (olimme 14–16 –vuotiaita), joten niiden ”henkilöpaperien” avulla minäkin pääsin 15-vuotiaana tutustumaan Tammisaaren yöelämään. Ensimmäinen tutustuminen tapahtui ravintola Gästikseen. En muista söimmekö mitään mutta muistan nauttineeni muutaman ”Creme di Menthe” liköörin ja hauskaa oli. Ravintolailta päättyi kun tarjoilija löysi minut naistenvessasta, jonne menin kyllä vahingossa, ja ohjasi minut ulos (ravintolasta).Soittokunnan kantahenkilökunta oli suurimmaksi osaksi melko nuorta ja monet heistä meille oppilaille enemmänkin kavereita kuin auktoriteetteja. Muutama ”tiukkapipo” oli, mutta ei heistä haittaa ollut. Valvontaa olisi voinut olla enemmänkin, mutta eivät he sentään osallistuneet kiusaamiseen. Kantahenkilökunnan pahin vika oli ehkä se, etteivät he välittäneet puuttua kiusaamiseen. Olivat varmaan itse eläneet samanlaista ”oppilasaikaa”. Dragsvikin soitto-oppilasaikana tulivat koettua niin ensimmäiset keikat kuin krapulatkin ja tietenkin myös ensirakkaus (siis sellainen missä molemmilla oli yhtä aikaa tunne toista kohtaan J). Toki siellä oppi myös pasuunansoittoa, marssirummutusta, signaalitorven soittoa ja musiikin teoriaa. Soittokunnassa asioita opiskeltiin ns. ”päähän pänttäämis” – menetelmällä, jossa asiat (ts. termit) kyllä jäävät päähän, mutta asioiden ymmärtäminen ei. Soitto-oppilaan päivä alkoi herätyksellä, aamupesulla ja aamiaisella. Sen jälkeen saattoi olla siivousta ja sitten tunteja/harjoittelua. Usein oli myös soittokunnan yhteisiä harjoituksia tai keikkoja niille, jotka suinkin mukana pysyivät. Soitto-oppilaiden velvollisuuksiin kuului myös varuskunnan vartioparaatit sekä iltasoitto signaalitorvella. Vartioparaati oli aina kun Päävartioon vaihtui uusi porukka (kerran vuorokaudessa). Paraatissa oli mukana kolme rumpalia. Iltasoitto oli kaikkina päivinä, se soitettiin kasarmien välisellä kentällä kello 21. Paraati- ja signaalinsoittovuorot kiersivät oppilaiden kesken. Päivä päättyi yleensä n 16 jolloin alkoi vapaa-aika, jota oli noin klo 21 jonka jälkeen oli hiljaisuus. Soitto-oppilaat tosin saivat jatkaa iltaa ”hiljaisesti” senkin jälkeen. Viikonloppuvapaa, jota piti erikseen hakea, alkoi yleensä vasta lauantain siivousten jälkeen ja päättyi maanantaiaamuna.Aika Dragsvikin soittokunnan soitto-oppilaana päättyi siihen, että pääsin syksyllä 1969 Helsinkiin Soittajakouluun, jossa opiskelu tapahtui Sibelius-Akatemian Sotilasmusiikkiosastolla. Pääaineen opettajana (pasuuna) toimi Olavi Lampinen, johon oli jo hiukan tutustunut käymällä Dragsvikistä muutaman kerran hänen yksityistunneillaan, joita hän piti ns. Mirschin studiossa Bulevardilla (kellari eräässä Bulevardin talossa). Dragsvikin aika sai jatkoa vuonna 1976 jolloin suoritin siellä varusmiespalvelusta.

Soittajakoulu

Soittajakouluun pääseminen oli hieno asia, olinhan alun perinkin yrittänyt sinne päästä ja sitten vuoden Tammisaaressa olon jälkeen tuo toive toteutui. Soittajakoulussa kaikki oli isompaa, hienompaa ja jotenkin paljon asiallisempaa kuin Dragsvikin varuskuntasoittokunnassa. Dragsvikissä oppilaita oli kymmenkunta (14-18 vuotiasta) Soittajakoulussa oli paikan päällä kolme vuosikurssia ja neljäs varusmiespalvelussa hekin tosin olivat varusmiespalvelun loppuaikana suuren osan ajasta soittokunnassa. Soittajakoulun perinteet ovat pitkät (Sibelius Akatemian Sotilasmusiikkiosasto perustettiin 1926), mutta nimi Soittajakoulu tuli ko. opinahjolle 1967, joten jos siitä lasketaan, niin allekirjoittanut oli ihan ensimmäisiä kursseja. Mutta kuten sanottu sotilassoiton ja myös sen opiskelun perinteet Suomessa ovat pitkät.Samaan aikaan Soittajakoulun aloitti kanssani kymmenkunta nuorta soittajaa, joukossa ainakin yksi tunnetusti menestynyt eli Osmo Vänskä (kapellimestari mm Lahti Symphony, Minnesota Symph.), en ole tosin löytänyt (ainakaan netistä) sellaista biografiaa tms. Osmosta, jossa olisi mainittu hänen soitto-oppilas taustansa (ei ehkä sovi nykyiseen imagoon!?) Muita kavereita, joita muistan niiltä ajoilta, ovat mm. Reijo Hursti (kalakauppias, monitoimimies ja Veikon poika) ja Jukka Palsanen (manageri, tuottaja yms.). Reijo soitti trumpettia ja Jukka klarinettia. Sitten muistan jo Dragsvikissä olleen Rauno Ampiaisen, josta tuli menestynyt huilisti. Samaan aikaan, mutta eri vuosikurssilla opiskelivat myös mm oboisti Aale Lindgren, käyrätorven soittajat Jukka Kasper ja Kari Alanne (oli jo Dragsvikissä) sekä fagotisti Onni Ojanperä. Kaikki he ovat menestyneitä orkesterimuusikoita.Olihan siellä monia muitakin menestyneitä ja toisaalta vähemmän menestyneitä muusikon alkuja, mutta kaikkia ei millään muista...tai muistaa naaman mutta ei nimeä. No tuskin esim. Osmo V minua muistaa vaikka olen ollut mukana kun häntä kannettiin ja heitettiin paljuun eli kylpyammeeseen vaatteet päällä. Kaiketi senkin voi kiusaamiseksi luokitella, mutta Osmon sen aikuinen ”pikkuvanhuus” ilmeisesti oli yllykkeenä. Soittajakoulun kuri (jos sitä voi siksi sanoa) oli paremmin organisoitua kuin Dragsvikissä eikä siellä siksi ollut kiusaamista siinä laajuudessa mitä Dragsvikissä. Mutta pientä kiusantekoa tietenkin oli. Kerran esim. tunnin jälkeen kollegaoppilas siirsi pianoa takaisin paikoilleen ja minä päätin antaa hänelle hiukan vauhtia. Vauhdinanto aiheutti pianon kaatumisen selälleen ja halkeamisen. No tapaus pelästytti minutkin ja tupakkaa paloi, mutta onneksi soittokunnan soitinkorjaaja Onni korjasi pianon ennalleen eikä kukaan opettajista tai muista auktoriteeteista saanut tietää tapahtuneesta. Helsingissä ”keikkoja” oli paljon enemmän kuin Dragsvikissä, mutta Ilta-soittoja (signaaleja) ei ollut. Sen sijaan oli (varusmiesten) iltahartauksia, vartioparaateja, valajuhlia, virallisia vieraita ja heidän vastaanottojaan yms. Pääosin Soittajakoulussa kuitenkin opiskeltiin. Opiskelu tapahtui siis Sibelius Akatemian sotilasmusiikki osastolla ja osin muiden osastojen oppilaiden kanssa. Koska Soittajakoulu kuitenkin oli sisäoppilaitos ja noudatti armeijan sääntöjä (ei ihan niin tiukasti kuin varusmiehillä) mm. siinä että sisällä piti olla yleensä klo 21, aiheutti se allekirjoittaneelle (ja muillekin Helsinkiläispojille) ongelmia kaverisuhteiden hoidossa. Olin silloin 15–16 –vuotias joten ei ollut kovin mukavaa jättää kaverit ja mennä kotiin yhdeksäksi arkipäivinä.

Soittajakoulussa opiskeltiin siis Sibelius Akatemian sotilasmusiikkiosastolla. Tämä 1926 perustettu ja 1977 lakkautettu osasto toimi sotilasmuusikkojen ylimpänä koulutusasteena ja sen tunnit olivat monilta osin yhteisiä muiden "akatemialaisten" kanssa. 1969-70 elettiin Suomessakin monella tavalla aktiivista nuoriso- ja opiskelijaelämää, oli jopa jonkinlaisia hippejä mutta erityisesti vasemmistolaisuus ja kommunismi olivat "in". Eräs parhaita kavereitani soittajakoulussa oli Jukka Palsanen joka, toisin kuin minä siihen aikaan, oli enemmänkin Kokoomuslainen. Kuitenkin Jukan kanssa rupesi miellyttämään ajatus, että tästä "kurista ja kärsimyksestä" on päästävä irti. Selvitimme mitä voisimme asialle tehdä ja selvityksen tuloksena oli tieto siitä, että voisimme "vaihtaa osastoa" eli siirtyä sotilasmusiikkiosastolta yleiselle osastolle. Asiaan vaikutti minun kohdaltani silloinen tyttöystäväni Mervi, joka oli minua huomattavasti tiukempi kommari, Mervi ei hirveästi tykännyt "armeijan vaatteissa" liikkuvasta poikaystävästä enkä minä seurustelua häiritsevistä "kotiintuloajoista" soittajakoulussa. Niinpä syksyllä 1970 aloitin Sibelius Akatemian yleisellä osastolla pasuuna pääaineena.
Sitä ennen oli kuitenkin kesä, jonka kohokohta oli Vierumäen urheiluopistolla vietetty soitto-oppilaiden "urheilukesäloma". Sieltä on jäänyt mieleen järven kiertäminen aamuisin ja aiemmin mainitun Jukka P:n skootteri, jonka kyydissä mentiin ja laulettiin "Born To Be Wildia". Varsinainen kohokohta oli kuitenkin Mervi T:n tapaaminen Vierumäellä. Mervi herätti minussa asuvan pikku kommarin, mutta oli se muutenkin kivaa. Mervin tapaamisen myötä olin yhä rohkeammin poliittinen ja se näkyi mm pasuunakotelossa, jossa oli FNL -tarra (Vietnamin kansallinen vapautusarmeija). Pidin myös Sadankomitean rauhankyyhykyä takissani. Kaikki olisi muuten sopinut ajan kuvaan, mutta minä olin tuohon aikaan vielä (kesällä 1970) soitto-oppilas ja liikuin armeijan vaatteissa. Rauhankyyhky rinnassa ja FNL -tarra pasuunakotelossa oli liikaa sen aikaiselle Soittajakoulun johtajalle Esko Juurelle, joka kerran matkalla keikalle tukisti minua ja sanoi, että "vieraan armeijan tunnuksia ei pidetä Suomen Armeijan vaatteissa. Sillä hetkellä minulle kirkastui, että en ole polliittisesti sopiva tänne.
Mutta aika kultaa muistot, enkä enää ajattele noita aikoja muuten kuin lämmöllä. Soittajakoulussa oli hyvä toverihenki ja opetus oli hyvin järjestetty. Siksi onkin outoa, että Osmo Vänskä (biografiassaan) on unohtanut tämän itselleenkin merkittävän ajan.

Sibelius Akatemian yleisellä osastolla opiskelu alkoi muuten hyvin, mutta pääaineen eli pasuunansoitonopettaja oli sama kuin sotilasmusiikkiosastolla eli Olavi "Ankka" Lampinen. Minun ja Ankan kemiat eivät toimineet oikein sotilasmusiikkiosastollakaan, mutta se, että vaihdoin osastoa oli liikaa Ankalle. Hän päätti, että minusta ei pasunistia tule ainakaan hänen oppilaanaan. Ankan opetusmetodi minun kohdalla oli kiusaaminen, muistan elävästi kuinka hän esim. pasuunaoppilaiden yhteistunneilla kehui kaikki järjetyksessä, mutta huokasi ns. "mitäihmettätuonkinkanssatekisi" -huokauksen minun kohdalla. Ankka ei todellakaan kannustanut minua opiskeluun hän ei sietänyt poliittisia mielipiteitäni eikä varsinkaan niiden julkista näyttämistä. Ankkaa lukuunottamatta, kaikki minua Sibelius-Akatemian yleisellä osastolla opettaneet olivat hyviä ja asiallisia opettajia. Kaikki olisivat myös antaneet minun jatkaa opintoja, mutta Ankka rehtori Taneli Kuusiston mukaan kieltäytyi opettamasta. Hän kyllä pahoitteli, että onhan se ikävää, mutta ilman pääainetta ei Akatemiassa voi opiskella. Ankka oli laitoksen ainoa pasuunaopettaja siihen aikaan. No vielä vähemmän tuli tukea Akatemian kommareilta ja muilta edistyksellisiltä oppilailta (kuten T Edelmann, A Hytti yms). Heidän ajatuksensa olivat kaukana Guatemalassa, Vietnamissa tai muualla kolmannessa maailmassa.

Opiskelu yleisellä osastolla ei ollut pelkkää luentoa ja soittotunteja vaan myös juhlia, joita oli melko usein. Ensimmäisissä "kaikkien opiskelijoiden" bileissä törmäsin jo aiemminkin pasuunatunneilla näkemääni Ankan poikaan Göraniin, minulle tuli sellainen fiilis hänestä, että hän halusi olla kunkku. En hänen kanssa hirveän paljon ollut tekemisissä, mutta selvää oli, että asema ainoan pasuunaopettajan poikana oli erilainen kuin muilla oppilailla ja se valitettavasti näkyi käytöksessä. Yhtä aikaa yleisellä osastolla aloitti kanssa mm fonisti/huilisti ja myöhemmin myös kapellimestari Kari Veisterä. Karin olin nähnyt aiemmin jo ollessani Dragsvikissä soitto-oppilaana, hän oli Tammisaaren Ramsholmassa keikalla Katri-Helenan kanssa ja silloin en siis tuntenut kumpaistakaan.
Veisterän Karista tuli kuitenkin bändikaveri joskus 1973 keväällä kun menin Kalevi Falk -nimisen orkesteriin, joka säesti mm. Katri-Helenaa. Toinen herra josta tuli yleisellä osastolla kaveri oli viulisti Vesa Raiskinen. Hänen kanssaan soitimme yhdessä mm Malmin orkesterissa, joka oli jonkinlainen (malmilainen) versio sinfoniaorkesterista. Vesasta muistan hyvin hänen Citroen 2CV:n, jolla usein menimme Malmille. Vaikka myöhemmin Malmista on tullut minulle hyvinkin tuttu paikka, en oikein pysty paikantamaan nyky Malmista taloa, jossa Malmin orkesteri harjoitteli, jossain Malmin nuorisotalon takana kuitenkin. Sibelius Akatemian yleisellä osastolla oli silloin 1970-71 paljon opiskelijoita, jotka myöhemmin ovat menestyneet hyvin. Vuosi oli kuitenkin niin lyhyt aika, ettö en ehtinyt moneenkaan tutustua, mutta oli siellä esimerkiksi basisti Antti Hytti ja kitaristi Kari Äikäs. En ehtinyt sen ainoan vuoden aikana, jonka olin yleisellä osastolla, suorittaa muuta kuin sen aikaisen teoria I -tutkinnon. Arvosanat tosin sain mm pianosta, joka oli sivuaineena sekä joistakin muista teoria-aineista. Välirikko Ankan kanssa aiheutti sen, että siirsin opintoni Helsingin Konservatorioon (nyk. Stadia), mutta oltuani muutaman vuoden siellä Henrikki Virkin oppilaana (edelleen pääaineena pasuuna) jäi sekin kesken. Nyt syynä oli oma elämäni, joka vei minut vuodesta 1971 lähtien ammattimuusikon uralle. Ei sinfonia- tai sotilasmusiikin, niin kuin jossain vaiheessa kuvittelin, vaan lähinnä tanssimusiikin pariin. Henrikki Virkistä täytyy sanoa, että hän oli mukava ihminen ja hyvä opettaja. Saatoin itsekin olla mukava, mutta oppilaana en kovin hyvä. Helsingin konservatoriossa eräs mieleen painuvimpia tunteja oli Paavo Sointeen muoto- ja tyylianalyysi ja myöhemmin soinnutustunnit. Tunti saattoi alkaa esim. niin, että opettaja söi sämpylää ja soitti Peppi Pitkätossun teemaan tehtyä fuugaa.

 

jatkuu...